perjantai 22. helmikuuta 2013

Perjantai

Viikonlopun alkajaisiksi perjantaihin on kuulunut

- kauan odotettu yhteinen kauppareissu miehen kanssa (harvinaista herkkua)
- leivinuunin lämmitystä
- tortilloja ja itsekasvatettuja chilejä
- salmiakkia ja suklaata
- sauna
- viikkoja vireillä ollut varpaankynsien lakkaus
- varovainen päätös, että taidan kuitenkin ottaa sen kuntosalikortin. En minkään laihdutushömpötyksen tai kuntokuurin vuoksi, vaan tasapainon löytämiseksi. Arjen pyörityksessä unohtaa helposti pitää huolta itsestään, ja sitten tulee palkittua/lohdutettua/tsempattua itseään jollain ihan muulla (se suklaa...). Hassua, mutta näin se menee, vaikka ei lapsia olekaan. Kuntosalilta haen parempaa oloa, tyytyväisyyttä itseeni, virkeyttä ja terveyttä. Kuukausittain siihen menevä raha olisi jostakin muusta pois, mutta toisaalta menee myös kevyesti johonkin turhempaan kuin oman hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Katsotaan, pitääkö suunnitelma.

Läppärini alkaa kai hajota käsiin. Kone herjaa aukaistessa jostakin liitetyistä laitteista ja/tai ohjelmistoista, vaikka niitä ei oikeasti olekaan. Vika saattaa kuulema olla emolevyssä. En tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta kuulostaa vakavalta. Tämän ongelman takia kone ei myöskään tunnista esim. kameran muistikorttia enkä saa kuvia koneelle :/ Taas tarvittaisiin ylimääräistä kahisevaa, että saisi uuden koneen!

Aurinkoa jokaisen viikonloppuun <3



sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Kuulumisia ja viikonlopun sapuskat

Mielessä ei viime päivinä ole ollut oikein kirjoiteltavia asioita, tai en ole jaksanut erityisesti alkaa niitä suunnittelemaan. Ja yritäpä kirjoittaa yhdellä kädellä, kun toisella pidät kiinni sylissä nukkuvaa koiranpentua ;) Lara kasvaa nopeasti, mutta tykkää edelleen tulla syliin aina kun tähän istahdan.

Viikonlopuksi ei ollut menoja ja niinhän siinä kävi, että tulin kipeäksi. Perjantaina sanoin työkaverille, että tulipa yhtäkkiä kuumeinen olo. Siitä seurasi kurkkukipu ja tukkoinen nenä. Yö meni kurkun kanssa tuskaillessa, ja lauantaina oli tarkoitus levätä. Jotenkin paikoillaan olo on minulle haastavaa, varsinkin kun tekemättömät hommat ovat siinä ihan silmien edessä. Tuli sitten kuitenkin siivoiltua, ja ruokaakin laitoin. Tänään olo on hieman parempi, mutta räkäinen. Kuumetta minulla on harvoin, mikä tekee hankalaksi  määritellä terveenä ja sairaana olemisen eroa ja sitä, onko työkuntoinen.

Eilen tein uunipastaa, jonka ohje löytyy mm. täältä. Hieman muunsin ohjetta, ja laitoin mascarponen tilalle creme fraicen, ja jätin mozzarellapallon pois, mutta käytin sitä raasteena. Salamin paikalle pääsi jääkaapista löytyneet pippurimetukat sekä purkki tonnikalaa. Hyvää tuli, mutta itse ehkä pitäisin enemmän pelkästä salami- tai kasvisversiosta. Tällä ohjeella tehty pastakastike oli huippua, sitä täytynee varioida muuhunkin.




Tänään muistin, että kaapissa odottaa käyttämistä pian vanhaksi menevä punainen hyla-maito, joten uuniin menee vuorostaan maailman paras pannari, jonka taikinan tein tein tällä ohjeella:

8dl maitoa
2 munaa
4dl jauhoja
0,75dl sokeria
0,5dl öljyä
1rkl vaniljasokeria
1tl suolaa
1tl leivinjauhetta

Turvota ja paista 200C, 35-45min.




Pannarin kaveriksi ajattelin tehdä paistettua banaania, johon voi käyttää mustuneet banskut. Banaanit puolitetaan pituussuunnassa ja sitten vielä leveyssuunnassa. Paistetaan hetken aikaa pannulla mantelirouheen tai -lastujen kanssa, ja luraus siirappia päälle, jossa banaanit voivat muhia hetkisen. Toimii muuten hienosti myös jätskin kanssa!

tiistai 12. helmikuuta 2013

Inspiraatiota odotellessa

Mihin jäi se tammikuuhun automaationa kuuluva tsemppi liikuntaan ja terveellisempiin elämäntapoihin? Miksi tänä vuonna suklaakoukku jatkui tasaiseen tahtiin myös joulun jälkeen, ja appelsiinit jäivät kaupan hyllylle? Ja missä luuraa se päätös jumpata iltaisin edes kotona telkkaria katsoessa? Enpä tiedä, ehkä laiskuus tuli jäädäkseen. Toisaalta tämän hetken elämässä meinaa vuorokauden tunnit käydä vähiin. Koirien kanssa rampataan ulkona ja töissä pääsee sillointällöin liikkumaan, mutta tietysti säännöllinen liikunta olisi hurjan tärkeää. Enää ei tule niin paljoa hyötyliikuntaakaan, kun ajelen henkilöautolla paikasta toiseen.

Uskokaa tai älkää, pidän liikunnasta. Ainakin joistain lajeista. Ryhmäliikunta saa edelleen inhoreaktion aikaiseksi, peruskoulun traumoja. Kuntosalilla tykkäisin käydä, ja jossain vaiheessa kävinkin pari vuotta säännöllisesti. Sitten loppui rahat ja aika... Ehkä nytkin olisi mahdollisuus käydä salilla ennen työpäivää parina päivänä viikossa, mutta syksyllä valitsin ratsastuksen ja kuntosalin välillä taloudellisista syistä. Täällä korvessa ratsastus on halpaa kaupungin hintoihin verrattuna, mutta salimaksu n.50e/kk menee kyllä näppärästi moneen muuhun asiaan. Silti, kaipaan kuntosalilla käyntiä. Sitä, että keskittyy vain omaan tekemiseen eikä mieti mitään ylimääräistä. Ja sitä, kun huomaa, että saa alkaa käyttää isompia painoja, ja venyteltyäkin tulee kuin huomaamatta. Kotona samaan fiilikseen ei pääse, kun on liikaa häiriötekijöitä ja tekemättömiä hommia.

En sentään ole ihan menetetty tapaus! Ratsastus on tehokasta liikuntaa (tosin tehokkuudesta olisi enemmän hyötyä, jos kävisi tunneilla useammin kuin 1krt/vko). Keltaisen keittiön blogissa olikin hienosti kerrottu ratsastuksen vaikutuksista. Meillä on tapana myös ratsastustunneilla jumpata ja venytellä tasapainotellen hepan selässä. Kylläpä sen jälkeen tuntuu, että on jotakin tullut tehtyä.

Ruokatottumuksissa minulla olisi hurjasti korjattavaa, ihan hävettää. Pidän kevyestä ja kasvispainotteisesta ruuasta, mutta...mutta. Töissä yleensä syön "jotain pientä", mikä tietysti on paljon epäterveellisempää ja kaloripitoisempaa kuin oikea ruoka. Harvemmin kuitenkaan on aikaa panostaa ruokailuun eikä ole varaa käydä syömässä ravintoloissa. Joudun myös usein selittelemään sitä, ettei ruuansulatukseni pidä lämpimästä ruuasta lounasaikaan. Tunnustan myös sokeririippuvuuden, se ilmenee suklaan muodossa.

Kovin kurinalaiseen liikuntaan ja ruokailuun en halua siirtyä, enkä tiedä onko minulla tällä hetkellä energiaa juurikaan muuttaa asioita. Sen kuitenkin tiedän, että kaipaan liikuntaa. Miten saisi potkaistua itseään pyllylle ja keksittyä vuorokauteen liikunnalle sopiva rakonen?



sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Masennus ja kuinka siitä selvittiin

Olin 18-vuotias, opiskelin mielenkiintoista alaa ja rakastin hullunlailla poikaystävääni. Seurusteluun liittyi kuitenkin myös ristiriitaa, mikä vaivasi minua oikeastaan koko ajan. Mietin paljon asioita ja puhuinkin niistä, mutta ehkä en osannut pitää puoliani ja tuoda tunteitani esille sillä voimakkuudella, kuin olisi tarvinnut. Huomasin olevani ahdistunut, uupunut ja hukassa ajatusteni keskellä. En jaksanut enää olla niin kiinnostunut muiden kuulumisista enkä innostunut asioista niinkuin joskus aiemmin. En muista, kerroinko olostani oikein kenellekään, kaipa silloinkin ajattelin selvittäväni asian itse. Edelleen olen aika huono pyytämään apua. Sain myös silloin tällöin ahdistuskohtauksia, jolloin vain haukoin henkeäni ja pelkäsin tukehtuvani. Päättelin itse, että kyseessä voisi olla paniikkihäiriö. Kohtaukset ajoittuivat ahdistaviin tilanteisiin läheisten ihmisten kanssa ja menivät ohi saadessani raitista ilmaa ja rauhoittelua.

Soitin matalankynnyksen paikkaan, jossa nuorille oli tarjolla muutama ilmainen käynti psykologin/sairaanhoitajan luona. Kävin siellä arviossa, jonka perusteella minulle annettiin lähete nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Jossakin vaiheessa kerroin tilanteesta äidilleni, joka varasi minulle ajan yksityislääkäriltä. Tuo lääkäri kirjoitti reseptin masennuslääkkeeseen. Kokeilin lääkettä, mutta mielestäni se vain turrutti tunteitani, sekä hyviä että huonoja, joten se lopetettiin. Poliklinikalla oli terapia-aikoja kerran-pari kuukaudessa. Terapeutti oli mukava, mutta lähinnä voivotteli oloani eikä harvakseltaan saadut terapiakäynnit juurikaan sillä hetkellä auttaneet. Poliklinikkakäyntien myötä sain lähetteen yksityiselle terapeutille. Sain listan numeroita, joihin soittaa ja kysellä vapaita paikkoja. En tiedä, miksi valitsin juuri sen terapeutin kenelle soitin, mutta olen valinnastani enemmän kuin tyytyväinen. Uusi terapeuttini oli keski-ikäinen hyvin ammattitaitoinen nainen, joka tekee työtään sydämellään. Tämän terapeutin juttusilla kävin kahden vuoden ajan, kahdesti viikossa. Hän diagnosoi minulle tapaamistemme alussa keskivaikean masennuksen. Muistan, että välillä oli työlästä käydä ajoilla niin säännöllisesti töiden ohella. Onneksi kuitenkin jaksoin olla sitoutunut, sillä nyt näen tuon ajan olleen suuri sijoitus tulevaisuuteeni.

Tapaamisissamme sain kertoa mitä mieleeni tuli. Välillä keskustelimme hyvinkin syvällisistä ja vaikeista asioista, välillä päivän kulusta ja uusista kengistä. Terapeuttini osasi kysellä minulta niitä asioita, joissa tarvitsin herättelyä ja pohtimista. Hän esimerkiksi rohkaisi minua menemään aikuislukioon ja suorittamaan ylioppilastutkintoni loppuun, ihan vain siksi, että pystyin siihen. Hän myös kannusti minua jatko-opintojen suhteen ja sai minut uskomaan omaan potentiaaliini. Terapeutti oli aina puolellani, mutta tarvittaessa kyseenalaisti uskomuksiani ja ajatuksiani. Hän sai minut luottamaan taas itseeni ja löytämään itseni uudestaan. Terapian päättyessä viisi vuotta sitten koin, että pystyin seisomaan rohkeasti selkä suorassa itsetuntoni myötä, ja maailmassa oli jälleen värit paikallaan. Terapeutin lämmöstä kertoo myös se, että kutsuin hänet ylioppilasjuhliini reilu vuosi tapaamistemme päättymisen jälkeen. Hän ei päässyt paikalle, mutta lähetti minulle kortin ja lahjan. Tulen aina olemaan kiitollinen tästä ihmisestä ja ihailemaan hänen ammattitaitoaan. Toivoisin, että kaikki alan ihmiset voisivat olla yhtälailla kutsumusammatissaan.

Terapian päätyttyä olen aina välillä kaivannut paikkaa, jossa puhua kaikesta. Mies ja ystävät toki kuuntelevat ja ymmärtävät, mutta asetelma on silti erilainen. Eikä läheisiään kannatakaan terapeutin paikalle vaatia, se ei olisi ketään kohtaan oikein. Elämä on mennyt eteenpäin iloineen, suruineen, onnistumisineen ja ahdistuksineen. Huomaan huolehtivani asioista, joihin en voi vaikuttaa ja rämpiväni syvällä pienissäkin epäonnistumisissa. Tiedän kuitenkin, milloin tarvitsen lepoa ja omaa aikaa, etten väsy liikaa. Osaan myös sanoa miehelleni ja ystävilleni jos mieli tuntuu jäävän matalaksi. Minulla tulee ehkä läpi elämän olemaan taipumusta masennukseen. Se on pelottavaa, mutta onneksi tiedän, että siihen löytyy apua. Yritän muistuttaa itseäni löysäämään otetta ja tekemään asioita, joista nautin. Terapiaa voisin suositella aivan kaikille, oli sitten tuntuvia ongelmia tai ei.



PS. Jos haluat unohtaa työasiat kotona, hanki koiranpentu ;)