keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Kiitoksen aiheita

Joka päivä on aihetta olla jostakin kiitollinen. Tänään olen erityisen kiitollinen siitä, että...

... aurinko pilkistelee
... oloni on ollut muutaman päivän ajan jo paljon parempi
... tänään ei ole vieläkään tarvinnut ottaa särkylääkettä
... luonani kävi ihana vieras, jonka kanssa oli mielenkiintoiset keskustelut
... mieli on levollinen ja rauhallinen
... pystyn tekemään hieman kotitöitä, mutta niitä voi tehdä ilolla eikä pakolla
... olen piirtänyt ja soittanut pianoa pitkästä aikaa
... pystyn seisomaan ilman kyynärsauvoja niin, että olen voinut harjoitella koirien kanssa
... tulevaisuus tuntuu mielenkiintoiselta...
... mutta pystyn rauhoittumaan tähän hetkeen

Kaikesta tästä ja paljon muustakin, kiitän Häntä, joka antaa voimani ja iloni <3











maanantai 28. lokakuuta 2013

Saikulla

Mitä saadaan, kun laitetaan pahimman luokan suorittaja, hivenen kontrollifriikki, sopivasti uuvahtanut ihminen makaamaan viideksi viikoksi kotiin? Lopputuloksen voitte tulla katsomaan täältä! Aika on mennyt yllättävän nopeasti, mutta viikonloppuna iski turhautuminen. Liikkumista ei jaksaisi enää kivustakaan huolimatta varoa, kotona alkaa olla tylsää, varsinkin kun ei voi puuhailla normaaliin tapaan. Itseasiassa tuntuu, ettei enää edes muista, mikä on "normaalia". Sairauslomaa on vielä ainakin kolme viikkoa, ja palautuvat energiavarastot pitäisi saada tyhjennettyä johonkin. Nautin kyllä kodin rauhasta, neulomisesta ja aamupäivän hömppäohjelmista kaatosateeseen lähetemisen sijaan. Kaipuu on kuitenkin kova ulos kävelemään, salille ja jumppaan sekä ratsastamaan. Eilen kävin kyynärsauvojen kanssa sentään postilaatikolla eli n.400m hankalaa kävelyä. Kyllähän tämä tästä, mutta juuri nyt siihen on vaikeaa uskoa. Tänään meinasin siivoilla, vaikka se saattaakin illemmalla kostautua.

Tylsistymisen astetta voi kuvata myös tämä tempaus: tässä se tulee.. Saikkupäivän asu!




Asun tärkeät osat:
- pehmeät, mukavat ja joustavat housut (olen siis elänyt nämä viikot legginsseissä ja lököhousuissa)
- toppi tms, jolla voi olla jos alkaa sisällä möllöttäminen hiostamaan
- pitkähihainen paita, jos alkaa makoilu paleltamaan
- lämpimät ihanat ystävältä saadut sukat <3

Lisäksi:
- likaiset, harjaamattomat hiukset kiinni
- meikitön naama
- asusteeksi hieno heijastimella varustettu Kys:n kyynärsauva, mielellään kaksin kappalein!


sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Täällä ollaan!

Neljättä saikkuviikkoa viedään. Ensi torstaina on lääkäriaika, ja vähän jo jännittää, mitä siellä tapahtuu. Viime viikonloppuna päättyi jalan varauskielto, ja olenkin varovaisesti kävellyt keskiviikosta lähtien. Kävely on hidasta ja tekee kipeää, mutta helpottaa kummasti tätä olemista. Vihdoinkin pystyn kantamaan käsissäni jotakin! Itselle tietysti lepääminen on nyt haastavampaa, kun olisi puuhaa ja parempi mahdollisuus tehdä kaikenlaista. Kipu kuitenkin edelleen kertoo, milloin on aika rauhoittua.

Tänään uskaltauduin lumesta huolimatta pihalle istumaan. Otin kameran mukaan ja nautin raikkaasta ilmasta sekä auringosta. Ajatuksia on mielessä monenkinlaisia, mutta en ole jaksanut niitä kasata tekstiksi asti. Palataan!



tiistai 8. lokakuuta 2013

Makoilijan mietteitä

Terveisiä täältä sängynpohjalta! Eilinen päivä meni pötkötellessä, ja tänään kävivät minua piristämässä äiti ja veljenpoika. Vaikka välillä kaipaa lepoa ja rauhaa, niin nyt on alkanut huomaamaan, että yksinolo kuitenkin vähän masentaa. Silloin tulee enemmän nukuttua ja katsottua telkkaria yms, mikä tässä tilanteessa on tietysti ihan suotavaakin. Mutta mieltä piristää ihan erilailla, kun välillä käy rakkaita ihmisiä, ja saa itsekin muuta ajateltavaa. Loppuviikolle on tiedossa kahdet ihanat "vieraat", ja ensi viikolla on tulossa läheisimpien työkavereiden tehotiimi käymään, aikovat kuulema siivota ja pistää kahvit pöytään :) Mahtavia ihmisiä! Vielä en itse ole kyläilykunnossa. En saa vielä kävellä, enkä tietysti pysty ajamaan autoakaan. Istua pystyn vähän aikaa, mutta kivun tullessa on helpompi mennä pitkälleen. Toivon todella, että pääsisin ensi viikolla kävelemään tuohon omalle pihalle. Nyt pitäisi vaan malttaa levätä ja kerätä voimia siihen, kaikki ajallaan.



Köllöttelijäkaverit



lauantai 5. lokakuuta 2013

Elämä on

Kaksi viikkoa sitten lähdin tavalliseen tapaan lauantain ratsastustunnille. Tunnilla mentiin ilman satulaa, ja sain ratsastettavakseni ponin, jolla olen mennyt muutaman kerran aiemminkin. Muistelin, että ponin kanssa sai olla tarkkana, jotta se kulkisi suoraan, ja että oli käytökseltään vähän hassu. Tunti alkoi rauhallisesti ja tunnustellen, kuinka tässä selässä ilman satulaa istutaan, ja kuinka saada tarvittavat pidätteet läpi. Käynnistä siirryttiin lyhyille ravipätkille, ja sitten kokeiltiin myös laukkoja. Jännitin hieman laukkaamista, koska ponilla oli tapana kurvailla mutkat aika tiukoiksi. Sovittiin, että yritän pitää mutkat mahdollisimman loivina ja mennä ympyrän sijaan soikion mallista reittiä. Laukan nostaminen oli haastavaa, mutta pari kertaa sain sen onnistumaan. Viimeinen laukannosto meni ihan hyvin, mutta en saanut ponia pidettyä haluamallani reitillä. Askellajin taisin saada siirtymään raviksi, ja aloin ohjaamaan ponia takaisin haluamaani suuntaan. Poni oli kuitenkin eri mieltä siitä, minne mennään. Se teki jonkinlaisen äkkiliikkeen, ja tasapainoni horjahti. Ehdin tajuta, että nyt putoan, ja ettei putoaminen ole kovin hallittu. Matka maahan ei ollut pitkä, mutta pudotessani tajusin osuvani suoraan selälleni. Kuulin koko ajan äänet ympärilläni, kun muita ratsastajia huudettiin siirtymään käyntiin, ja kentänlaidalla odottavia tyttöjä pyydettiin ottamaan poni kiinni.

Tömähdyksen jälkeen tunsin alaselässäni kipua, jollaista en ole aiemmin kokenut. Oikea jalkani oli tunnoton, ja yritin varovasti liikuttaa sitä. Hiekkakentällä maatessani mietin, kuinka tässä tilanteessa pitäisi oikeaoppisesti toimia; saanko liikkua vai pitäisikö maata jossakin tietyssä asennossa. Lisäksi harmittelin mielessäni sitä, etten taida pystyä saunomaan illalla saapuvien vieraiden kanssa. Sain liikutettua hieman jalkaani, jota alkoi pistellä hurjasti. Pistelyn jäljeen tunsin, kuinka veri alkoi kiertää jalassani. Minua kannustettiin nousemaan istumaan, mutta yrittäessäni meinasin pyörtyä. Lopulta pääsin istumaan, mutta seisominen tuntui mahdottomalta. Sain tuolin, johon avustettuna istuin. Jos vain yritinkin nousta tuolista, silmissäni sumeni. Istuessani oloni helpottui, ja raitis ilma auttoi pyörrytyksen tunteeseen. Kipu oli kuitenkin koko ajan kova, enkä tiennyt pystyisinkö ajamaan itse autolla kotiin. Onneksi paikalle saapui sattumalta lääkäri, joka tunnusteli varovasti selkääni ja kyseli voinnistani. Minut jouduttiin kantamaan autolle, ja sain kyydin kotiin. Soitin miehelleni ja kerroin, mitä oli tapahtunut, ja että joudumme lähtemään samantien päivystykseen.

Yhden aikaan päivällä lähdimme ajamaan kohti päivystystä. Sain autossa vaihdettua itselleni kengät ja laitettua takin päälle, muuten istuin tuskissani ja yritin pitää itseäni käsien varassa, koska alaselkäni oli hurjan kipeä. Päivystyksen pihassa mieheni nosti minut autosta suoraan pyörätuoliin, koska en voinut kävellä askeltakaan. Jäin hetkeksi jonottamaan yksin ilmoittautumiseen pääsyä, kun mieheni vei auton parkkiin. Odotellessani mietin, osaanko liikkua pyörätuolilla, jos vuoroni tuleekin pian. Mieheni ehti kuitenkin takaisin ennen ilmoittautumiseen pääsyä. Lääkärille pääsyä odotimme noin neljä tuntia. Aloin viestitellä tapahtuneesta äidille ja vieraille, joiden piti tulla illemmalla käymään. Harmittelin, etten ehdi leipomaan vieraita varten, mutta toivoin, että he tulisivat kuitenkin käymään. Tuntien kuluessa kyläily oli kuitenkin pakko perua. Itse arvelin, että ehkä putoaminen aiheutti vain kolauksen ja hermojen tärähdyksen.

Vihdoin pääsimme lääkärille. Lääkäri pyysi minua nousemaan seisomaan, ja itsekin yllätyin, kuinka hyvin se onnistui. Lääkäri kehoitti minua kävelemään tutkimusta varten pedille, mutta kun yritin, kipu iski todella voimakkaana. Lääkärikin taisi yllättyä kipuani, ja laittoi minut röntgeniin. Lisäksi hän kertoi vuoron olevan juuri vaihtumassa. Kuvaukseen mennessäni jouduin selittämään röntgenhoitajalle, miksi en itse pääse kävelemään pyörätuolista kuvausalustalle. Hoitaja kyseli, kuinka olin päässyt pyörätuoliin asti, eikä tuntunut ymmärtävän kipujani. Kuvat otettiin, ja jälleen mentiin odottamaan lääkärille pääsyä. Uusi lääkäri tuli sanomaan, että veri- ja virtsakokeet olisivat vielä tarpeen, joten suuntasimme labraan. Labrassa oli mukava ja ymmärtäväinen hoitaja. Naureskelimme, että kohta olemme mieheni kanssa molemmat pyörätuolissa, koska mies ei kestä seurata verikokeiden ottamista. Kokeiden tuloksia odottelimme tunnin.

Lääkäri kutsui meidät huoneeseensa, ja katseli röntgenkuviani. Hän ihmetteli selässä näkyvää reilua mutkaa ja oli siitä huolissaan. Kerroin tietäväni, että minulla on jonkinlainen skolioosi, mutta ettei sitä ole koskaan aiemmin tutkittu tai kuvattu. Lääkäri laittoi meidät kuitenkin eteenpäin kirurgian päivystykseen ja viipalekuviin. Kirurgian päivystyksessa sain petipaikan, ja seurasi jälleen odottelua. Hoitaja kävi luonamme, ja minut haettiin pedillä viipalekuviin. Tällä kertaa röntgenissä minut siirrettiin pedistä suoraan alustalle patjan avulla.

Kirurgian päivystyksessä oli reipas ja mukava lääkäri, joka tuli kertomaan kuvien tuloksia. Kysyin, saanko sairauslomaa, koska en luultavasti pysty vielä maanantaina ajamaan autoa. Ajattelin, että viikon sairausloma olisi aika pitkä. Katsoimme mieheni kanssa hämmästyneinä toisiamme, kun lääkäri totesi sairausloman kestävän 6-8 viikkoa. Lääkäri kertoi, että häntäluussani on murtuma. Myöhemmin tarkentui, että murtuma on ristiluussa, häntäluuta ylempänä. Murtuma on oikealla puolella, lähellä hermoja. Tästä syystä oikean puolimmainen jalka reagoi putoamiseen samoin, kuin esimerkiksi kyynärpään hermon kolahtaessa johonkin. Lääkäri olisi halunnut minun jäävän sairaalaan yöksi, mutta minä halusin mieluummin kotiin. Sain mukaani kyynärsauvat, ja kotona olimme yhdentoista aikaan illalla.

Jalkani on alkanut vaivaamaan enemmän, ja siihen on tullut ikävää hermosärkyä. Olen käynyt sen vuoksi lääkärissä, koska jalassa oli tunnonpuutoksia ja värivaihtelua. Lääkäri totesi S1-hermojuuren olevan vaurioitunut, mikä aiheuttaa tunnottomuutta pikkuvarpaassa ja jalan ulkosyrjällä, pohjelihaksen kiristystä sekä suonenvedon kaltaista tunnetta. Voi olla, että hermo on kudosvaurion aiheuttaman turvotuksen vuoksi puristuksissa ja palautuu normaaliksi, aika näyttää. Nyt vielä kuulostelen hermosärkyjä ja toivon, että ne loppuvat. Päivystykseen ei huvittaisi mennä vain "näyttämään" jotakin paikkaa, koska siellä kuitekin vierähtää useampikin tunti.

Täällä siis saikkua vietellään. Jalalla on vielä viikon verran varauskieltoa jäljellä, joten liikun sauvoilla ja makoilen aloillani mahdollisimman paljon. Liikkuminen on parantunut jo sen verran, että voin olla hetkisen kyljellään tai mahallaan, joskin asennon vaihtaminen on hankalaa. Istualtaan en pysty kauaa olemaan, joten tämä läppärin käsittelykin on vaikeaa. Kaksi viikkoa makoilua on takana, ja kyllähän se alkaa pikkuhiljaa kyllästyttämään. Olo on ollut kaikinpuolin uupunut, joten ei ole ollut voimiakaan haikailla muita puuhia. Jospa tämä kyllästyminen kertoisi siitä, että voimat ovat alkaneet palautumaan...

Monet ovat ihmetelleet ilman satulaa ratsastamista sekä sitä, että aion vielä ratsastaa. Monet ovat myös surkutelleet tilannettani ja kauhistelleet kipuja, jotka ehkä palaavat toipumisenkin jälkeen. Itse en kadu ilman satulaa ratsastamista, enkä ajattele, että se olisi syy tapahtumiin. Tiedän, että onnettomuuksia ja tapaturmia vain välillä tapahtuu, ja tällä kertaa minulle. Harmittaa, että se tapahtui ratsastaessa, koska en haluaisi siihen liittyvän jatkossakaan minkäänlaisia pelkoja. Aion kuitenkin palata hevosen selkään, kunhan olen kunnolla toipunut. Uskon, että pakkolevolla on syynsä. Ehkä olisin ilman varjelusta nyt pysyvästi pyörätuolissa, tai ehkä olisin uupunut täysin, jos olisin ollut syksyn normaalisti töissä.

Nyt odotan eniten ulkoilua syyssäässä, leipomista ja siivoamista, koirien kanssa touhuamista sekä sitä, että voisi maata muussakin asennossa kuin selällään. Toivon, että pääsen jumppaamaan jalkaani pian, ja että voisin kävellä ensi viikonloppuna varovaisia askelia. Pitkään sairauslomaan, tekemättömyyteen, avun pyytämiseen ja saamiseen sekä muutenkin koko tilanteeseen liittyy paljon ajatuksissa pyöriviä asioita. Kirjoittaminen tekee varmasti hyvää, kunhan sen toteuttamiseen saa kerättyä tarpeeksi voimia. Kuvia en tällä hetkellä pysty ottamaan, jospa siihen tulisi pian mahdollisuus.

Tässä taas yksi muistutus siitä, että arki on arvokasta ja koskaan ei tiedä, mitä seuraavassa hetkessä tapahtuu!