tiistai 25. helmikuuta 2014

Tänään

Terveisiä talvilomalta. Lomalla olisi mahdollisuus lähteä jonnekin kauemmas ja hakea vaihtelua arkeen, mutta me viihdytään useimmiten lomalla(kin) kotona. Suunnitelmissa on ollut tavata lähisukua ja viettää ensi viikonloppuna hääpäivää. Loma alkoi vaikealla tilanteella, johon eräs läheiseni joutui, ja olenkin saanut olla apuna ja tukena hänelle. Vaikka oma mieliala laskikin toisen mukana, niin olen onnellinen siitä, että minulla on juuri nyt ollut aikaa ja voimia olla läsnä. Myös toinen rakas ihminen sai ikäviä uutisia, ja pääsin olemaan mukana siinäkin tilanteessa lohduttamassa ja keskustelemassa. Paljon on siis asioita meneillään lähipiirissä, onneksi oman elämän aallokot ovat tällä hetkellä suht tyynet.

Tänään nukuttiin pitkään ja vietettiin hidastakin hitaampaa aamua. Pääsin kuitenkin pihallekin, ja kävin ulkoilemassa koirien kanssa. Pellolla kävellessäni jäin ihmettelemään kauempana näkyviä tummia hahmoja. Mietin, näenkö näkyjä vai onko siellä todella hirviä. Koirat eivät niitä huomanneet, ja otukset seisoivat hievahtamatta paikoillaan. Vein koirat sisälle ja hain kameran, hirviä ne todellakin olivat :) En halunnut säikäyttää niitä, vaan tyydyin katselemaan niitä kameran läpi kauempaa. Kyllä ne taisivat minut huomata, mutta jatkoivat pajujen syömistä kaikessa rauhassa.

Juuri nyt lämmitän uunia ja odotan, että saan ottaa banaanikakun uunista. Testaan myös uutta patonkireseptiä, ja tyrkkään leivät uuniin kakun jälkeen. Illalla mahdollisesti luvassa lenkkeilyä, mutta mihinkään ei ole kiire eikä mitään ole pakko tehdä. Lomafiilis on löytynyt!





lauantai 15. helmikuuta 2014

Parisuhde ja ihastuminen

Jatketaan parisuhdelinjalla. Ajattelin ottaa esille aiheen, joka usein joko tuomitaan täysin tai sitten retostellaan överiksi, eli voiko parisuhteessa ollessa ihastua muihin? Onko ihastuminen yksi lukuisista tunteista, joita koemme pitkin matkaa, vai onko se pettämistä? Oman puolison kanssa on tietysti viisasta keskustella, missä rajat kulkevat, ja haluaako puoliso tietää, jos kiinnostuksen tai ihastuksen tunteita herää toisia kohtaan. 

Itse ajattelen niin, että pitkässä suhteessa on vaikeaa välttää ikinä ihastumasta kehenkään muuhun. Parisuhteen alussa on paljon tunteita, jännitystä ja kipinöintiä jo muutenkin, eikä muihin tule kiinnitettyä huomiota. Suhde kuitenkin jossakin vaiheessa tulee arkisemmaksi ja tasoittuu, ja silloin saattaa huomata, että ympärillä on muitakin ihmisiä. Ihastuminen ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että haluaisi alkaa toisen kanssa suhteeseen tai minkäänlaiseen vipinään. Ihastua voi johonkin luonteenpiirteeseen tai vaikka vain ulkonäköön, vaikka ihminen ei olisikaan itselle kokonaisuudessaan "sopiva". Ehkä tunteiden taustalla on usein jokin tarve, johon ei omassa suhteessa sillä hetkellä saa vastakaikua.

Miten asiaa sitten pitäisi käsitellä? Onko parempi pitää asia omana tietona ettei loukkaisi toista, vai mahdollistavatko salaiset tuntemukset myös helpommin asian viemisen eteenpäin? Siihen en osaa itse vastata. Ajattelen kuitenkin, että tunteet tulevat ja menevät, mutta ratkaisevaa on, alkaako tuntemuksiaan vahvistaa. On inhimillistä kokea erilaisia tunteita ja reaktioita, mutta parisuhteessa ollessa toisista haaveileminen ja tunteiden lietsominen voi olla portti väärille urille. Kannattaakin miettiä, mitä ihastumisen pohjalla on. Onko omassa parisuhteessa parantamisen varaa tai kaipaako vain elämäänsä lisää jännitystä.

Mitä mieltä te olette? Haluaako joku rohkea jakaa kokemuksiaan aiheesta?


lauantai 1. helmikuuta 2014

Ajatuksia äitiydestä - prosessi jatkuu!

Olen täällä aikaisemmin avautunut muutamaan otteeseen ajatuksistani ja tunteistani liittyen lapsiin ja äitiyteen. Vaikka sen(kin) aiheen suhteen blogissa on ollut hiljaista, niin prosessini etenee edelleen. Vieläkin usemmat ystävät ja tuttavat saavat lapsia, ja mukautuvat luontevasti perheellisen elämään. Itse katselen vierestä, ja tunnen olevani outo. Läheisteni lapset ovat minulle rakkaita ja liikuttavat tunteitani, mutta silti koen helpotusta siitä, että saan elää vapaasti. Lisäksi koen jonkinlaista ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunnetta, koska en ole äiti tai tällä hetkellä edes haluamassa sellaiseksi. Läheiseni eivät ole tuntemuksiani arvostelleet, mutta itse jossakin syvällä arvostelen itseäni.

Omien fiilisteni analysoinnissa olen päätynyt johtopäätökseen, että arkailen aikuistumista. Haluan kyllä yhteisen lapsen mieheni kanssa ja kokea äitiyden. En kuitenkaan halua jättää lopullisia hyvästejä nuoruudelle ja vapaudelle. Minusta tuntuu, että vanhemmuus on suuri harppaus aikuisuuteen ja vastuullisuuteen sekä avioliittoakin syvempi sitoutuminen puolisoon. Yritän alkavassa ja etuaikaisessa kolmenkympinkriisissäni pakoilla sitä, että olen yleisessä ja fiksussa "lapsentekoiässä". Epäilen omia energiavarastojani sekä parisuhteen vahvuutta; olisko niissä tarpeeksi turvallisen lapsuuden tarjoamiseksi. Ja samalla järkeilen, että nuoremmat, köyhemmät ja höntimmätkin ovat selvinneet.

Pohjimmiltaan olisin kiinnostunut tapaamaan minun ja mieheni sekoituksen. Lopputuloksena olisi luultavasti persoonallisella huumorintajulla varustettu, tuuheahiuksinen, luova, kekseliäs ja leppoisa kaveri. Tiedän, että sillä hetkellä, kun saisin tietää olevani raskaana, alkaisin rakastaa lastani suunnattoman paljon. Suojelisin, puolustaisin ja hoivaisin sitä parhaani mukaan. Kuitenkin kynnys antaa raskaudelle mahdollisuus on vielä liian suuri, vaikka olenkin realistinen sen suhteen, ettei lapsen saaminen ole itsestäänselvyys.